Team Firstbeat haastoi Kainuun metsät

Lost In Kajaani Adventure –seikkailukilpailu järjestettiin viikonloppuna kuudennen kerran Kainuun jylhissä vaaramaisemissa. Kolmihenkisen joukkuein käytävään Extreme Lost –sarjaan oli myös Firstbeat koonnut oman joukkueensa ja tämän blogin myötä palataan hetkeksi matkan tarjoamiin kisatunnelmiin ja kokemuksiin. Alan ihmisinä olimme jälleen kiinnittäneet itseemme tukun antureita tarkoituksena selvittää mitä kehossa tapahtuu, kun suorituksen pituus muuttuu liki 20-kertaiseksi normaaliin harjoitukseen verrattuna.

Multisport tai Suomessa tutummin seikkailukilpailu yhdistää useat eri kestävyyslajit yhden tapahtuman alle. Tarkoituksena on 2-3 henkisin joukkuein suorittaa kisajärjestäjän luontoon määrittämä suunnistuksen kaltainen rata mahdollisimman nopeasti läpi. Kilpailuissa radan pituus ja lajit vaihtelevat muutamasta tunnista muutamiin päiviin, minkä lisäksi matkan varrella on usein tarjolla erilaisia taitoa, nokkeluutta ja rohkeuttakin vaativia tehtävärasteja. Seikkailu-urheilun voisi ajatella olevan suurelle osalle kilpailemisen sijaan eräänlaista elämysurheilua, sillä laji tarjoaa luonnonkauniit puitteet mittauttaa henkisen ja fyysisen kapasiteetin äärirajat.

Omaa harjoituspäiväkirjaa katsellessa havahduin että nyt joudutaan todelliseen testiin: toukokuun 24h ultrajuoksun jälkeen kasassa oli kokonaista yksi yli 10 kilometrin juoksuharjoitus ja sekin oli tehty jo kolme kuukautta sitten Jukolan maastoissa.

Iso osa tämän kaltaista tapahtumaa on oikeanlainen valmistautuminen. Varusteita on kohtuullisen paljon ja niiden täytyy olla ehdottomasti myös testattu ja hyvässä kunnossa. Myös tankkaaminen sekä kilpailunaikainen ravinto täytyy miettiä tarkasti etukäteen. Luonnollisesti myös oikeanlainen harjoittelu on avainasemassa, sillä kroppa joutuu aivan erilaiseen rasitukseen kuin teholtaan kovemmissa mutta lyhyemmissä harjoituksissa. Tämä fakta sai allekirjoittaneella kylmän hien nousemaan pintaan muutama päivä ennen starttia. Omaa harjoituspäiväkirjaa katsellessa havahduin että nyt joudutaan todelliseen testiin: toukokuun 24h ultrajuoksun jälkeen kasassa oli kokonaista yksi yli 10 kilometrin juoksuharjoitus ja sekin oli tehty jo kolme kuukautta sitten Jukolan maastoissa. Joukkuekaveri Tuomaksen tarjouksista huolimatta pyöränselässäkään en ollut juuri 10minuutin työmatkoja kummempia aikoja viettänyt. Pientä ahdistusta pystyi tässä yhtälössä onneksi paikkaamaan syömisellä, sillä tankkaamisen ja henkisen valmistautumisen kisapapin roolissa olin päättänyt hoitaa hyvin.

Kilpailuviikonlopun aattona karavaani pääsi perille kisakylään Kajaaniin ja perillä kolmas jäsenemme, Kainuun Liikunnan tuore aluejohtaja Teemu Takalo, oli tehnyt jo karkeat reittisuunnitelmat tulevaan koitokseen järjestäjien jakamien karttojen pohjalta. Viimeiset energiat vielä pastan muodossa sisään ja nukkumaan ennen kuin kello aamulla 5.30 kutsui pitkään päivään. Kilpailun startti oli tänä vuonna Ukkohallan juurelta, jossa vielä viimeinen varustetarkastus, joukkuekuvaukset ja kilpailujohtajan puhuttelu ennen starttipistoolin paukausta.

Matka alkoi prologiosuuden maastopyöräilyllä. Ukkohallan rinteitä ensimmäisen tunnin aikana kivutessa sykkeet pomppivat päälle 90% maksimista ja karu totuus voimaharjoittelun huonosta siirtovaikutuksesta kestävyyslajeihin alkoi paljastua. Moni kollegani Firstbeatillä on kuluvan vuoden aikana innostunut maastopyöräilystä, osa kilpailee siinä ihan kovalla kansallisella tasolla asti. Samoin on suunnistuksen puolella, harrastajia ja aktiivisia kilpailijoita riittää lähes jokaiseen kahvipöytään. Rehellisesti sanottuna itse en tätä kipinää ole satunnaisista metsäretkistä huolimatta vielä löytänyt. Taas olin kuitenkin mukana mutaisissa kivikoissa keskellä metsää huohottamassa olemattomien polkujen jäljissä pyörän päällä ja välillä alla. Sanomattakin siinä muiden sulavaa menoa ihmetellessä herää syytteleviä kysymyksiä mieleen: miksi taas olen täällä? miksi en edes vähän totuttanut omaa kermaista tarakkaa tähän kapeaan pyöränpenkkiin, jotta jo muutaman tunnin könyämisen jälkeen tunne ei olisi sama kuin tuhmalla lapsella?

Maratonin yhteydessä usein käytetty ohje: Ei matka tapa vaan vauhti kääntyy näin pitkissä kilpailussa helposti muotoon Ei matka tapa vaan seura. Kyse on siis joukkuelajista ja tämä onkin tällaisen erittäin vaativan ja pitkäkestoisen tapahtuman suurin hienous. Heikompia vaiheita ja solmukohtia tulee vastaan kaikille. Miten yksilö ja ennen kaikkea ryhmä pystyy nämä notkovaiheet käsittelemään. Alkaako turhautuminen saada sijaa vai paraneeko huumori mitä syvemmissä vesissä uidaan? Siinä oppii tuntemaan niin itsensä kuin joukkuekaverinsa aina vain paremmin kun viettää intensiivisesti ähisten pitkiä aikoja yhteisen tavoitteen ja tehtävän äärellä. Kilometrit taittuvat välillä hiljaisemmin sekä hitaammin, välillä taas muutama tunti menee kuin humauksessa ajatuksenjuoksun karatessa omille teilleen. Onneksi myös matkan varrella olevat tehtävärastit tarjoavat virkistävää vaihtelua esimerkiksi uimisen tai kiipeilyn merkeissä tasaisesti puuduttavan pyöräilyn ja juoksun rinnalle.

Vaikka vauhti ei ollut joukkueellamme välttämättä hurja, kilometrejä kertyi ja matka eteni. Aiempien vuosien traumatisoineelle melontaosuudella pääsimme hyvissä ajoin valoisaan aikaan. Ensimmäisessä seikkailukilpailussa muutamia vuosia sitten olimme koskessa katollaan jatkuvasti: välillä ihan väärässäkin joessa suuntavaiston melkein hukuttua miesten mukana. Nyt kiitos märän kesän, joessa oli runsaasti vettä ja taidotkin ehkä aavistuksen paremmat, joten tämä osuus sujui iloisissa merkeissä. Auringonlaskun jälkeen valoja kypäriin ja muutamia tunteja korpimaita taittaen kohti pakollista puolentunnin taukoa keittolounaan ääressä. Nam nam, gulassikeittokin voi olla joskus hyvää.

Aamuyön tunnit ovat aina vaikeimmat. ”Ollaan yli puolen välin” lohduttaa usein pientä lasta, mutta yön tunteina kun edessä on vielä 12 tuntia ja pitkälti toistasataa kilometriä se kuulostaa korkeintaan huonolta vitsiltä. Silti siinä kylmän ja kankeuden keskellä maisema kuitenkin vaihtui kun oli sopivasti energiaa lihaksille tarjolla ja silmät pysyivät auki. Aamu saapui tälläkin kertaa ja rytmiryhmämme tekeminen kirkastui samaa tahtia. Joukkueita alkoi tulla selkä edellä vastaan ja kun isompia suonenvetoja ei ollut, jatkoimme päättäväisesti kohti maalia koko radan suorittaminen tavoitteena. Aika oli täällä metsässäkin kriittinen resurssi ja jatkuvan seurannan kohde. Kilpailun säännöissä on aina määrätty ns. cut off-väliajat, jolloin tietyillä rasteilla piti olla, jotta sai jatkaa etenemistä alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Mestarisuunnistajamme ainoa pummi sattui aamun tunteina eräälle suolle, jossa pyöräily tai edes pyörän taluttaminen oli mahdotonta. Siellä keskellä ei yhtään mitään sattui olemaan hirvikärpästen sunnuntaimessut, ja näitä takkuisia kavereita saimme kaivella silmistä, selästä ja hiuksista vielä monta tuntia kisan päättymisen jälkeen. Onneksi rasti lopulta löytyi ja väkisin alkoi näyttämään että maali on sittenkin tulossa vastaan. Kehoa oli raastettu kunnolla, lihakset pumpattu lähes tyhjiksi ja myös autonomisen hermoston toiminta oli ajettu hyvin alas. Siinä missä ylämäki oli nostanut sykkeet alun ylämäissä korkealle, niin 20 tunnin jälkeen käyrät kellossa olivat toisenlaiset. Vaikka rekrytoivia viestejä vielä lihassoluille lähti, toimeksiantoon oli vähän ilmoittautuneita parasympaattisen hermoston ollessa akuutissa ylikuormitustilassa. Tuomaksen kanssa ihmeteltiin kun jyrkissä ylämäissä kovasti puuskuttaen ja punnertaen syke enää hädin tuskin nousi yli 100 lyönnin.

Viimeiset värikuula-ampumiset, kahluut järvessä ja kaupunkirastit suunnistaen Kajaanin maisemissa menivät sunnuntai-iltapäivänä kunnialla läpi. Maaliin päästiin lopulta koko rata hyväksytysti suoritettuna likaisina ja turvonneina. Kokonaisuudessaan 249,85km kestänyt urakka vei aikaa joukkueeltamme 30h 12min. Sijoitus nousi lopulta onnistuneen kymmenen tunnin loppukirin ansiosta sijalle 12. Kylpemisen jälkeen kebab maistui mahtavalta ja jälkiruoaksi otetut pizzat täydensivät tämän ruokaympyrän. Kotimatka autolla kohti Jyväskylää meni hujauksessa retken vaiheita kerraten.

Voisi ajatella että kyseinen yli 10 000 kalorin pyristely pyöräilyineen ja 100 000 askeleen köpöttely toimisi hyvänä laihdutuskeinona painonhallintaan. Totuus oli kuitenkin toinen: paino oli maalintulessa noussut kolmen lisäkilon myötä ennätyslukuihin (95kg) ja kroppa naamaa myöden oli työtovereiden huvitukseksi turvoksissa vielä maanantaiaamunakin. Näin pitkäkestoinen suoritus synnyttää elimistöön runsaasti lihassoluvaurioita ja paikallisia tulehdustiloja, minkä seurauksena solun sisäinen neste siirtyy soluvälitilaan. Jokainen gramma hiilihydraattia sitoo itseensä 3-4g nestettä, mikä tässä tapauksessa ei ollut riittävästi nautittuun nestemäärään nähden. Nämä lihaksiin syntyvät tulehdustilat hidastavat glykogeenisynteesiä, jolloin varastot eivät palaudu riittävän nopeasti täyteen ja seurauksena neste ei pääse sitoutumaan takaisin hiilihydraatteihin. Seurauksena on nesteen kertyminen solun ulkopuolelle ja turvotuksen syntyminen ennen kuin se palautumisen aikana palaa takaisin verenkiertoon.

Autonomisen hermoston toiminnan palautuminen on päässyt hyvin käyntiin, mutta toisaalta hermo-lihasjärjestelmän osalta nopeusominaisuudet on vähäksi aikaa kaivettu kuoppaan.

Vaikka palautuminen on vielä tukevasti kesken, olo on näin pari päivää urakan jälkeen yllättävän hyvä ja vetreä. Autonomisen hermoston toiminnan palautuminen on päässyt hyvin käyntiin (kuva yllä), mutta toisaalta hermo-lihasjärjestelmän osalta nopeusominaisuudet on vähäksi aikaa kaivettu kuoppaan. Itsensä ylittäminen ja yhdessä onnistuminen ovat lopulta sitä arvokkainta antia, joita nämä tallatulta polulta poikkeavat retket aina tarjoavat. Reserviä ja voimavaroja meissä kaikissa ihmisissä on valtavasti, suurempaa rohkeutta vaatii useimmiten kaivaa se esiin. Lopulta se, onko lopputulos tavoitellun kaltainen vai ei, on yhdentekevää sillä matka ja sen tarjoamat opit itsessään on aina se suurin palkinto. En usko, että ihminen katuu myöhemmällä iällään sitä mitä teki, vaan enemmän niitä asioita joita jäi tekemättä. Kainuun liikunnan hengessä on helppo todeta: Haasta itsesi kunnolla, elämää on aina eniten epämukavuusalueella.