Nordenskiöldsloppet 2019 – Fyysisen ja henkisen suorituskyvyn äärirajoilla

Maaliskuun alkupuolella päätin tehdä jotakin uutta: tarttua kisajärjestäjän (Red Bull Nordenskiöldsloppet) haasteeseen ja lähteä Pohjois-Ruotsin Jokkmokkiin hiihtämään maailman pisimmän, 220 km pituisen, hiihtokilpailun. Olin seurannut tuloksia jo useampana keväänä, ja leikittelin muutamaan otteeseen ajatuksella, että olisiko minustakin moiseen suoritukseen. Silti pidin kisaan osallistuvia jokseenkin hulluina.

Kevättalvella sitten jokin päässäni naksahti. Haaste viehätti sisäistä seikkailijaani, ja päätin lähteä mukaan. Päätöksen taustalla oli ajatus tehdä joitakin asioita eri tavalla kuin moni muu, ja myös mitä itse olin tehnyt. Pohdin myös lähdenkö kilpailuun pidoilla vai ilman, eli pelaanko varman päälle vai otanko riskin. Siinäkin suhteessa haastoin epäonnistumisen pelkoani, ja päätin hiihtää kisan tasatyönnöllä. Ajatukset kiteytyivät lopulta pariin teesiin:

1. Ihminen ei voi aidosti kokea onnistuneensa, ellei epäonnistumisen pelko ole läsnä.
2. Matkalla ei kannata tehdä mitään ylimääräistä.

Tältä pohjalta lähdin tekemään kilpailusuunnitelmaa ja kasaamaan varusteita paria viikkoa ennen starttia. Toki siihen, mitä kaikkea voi tapahtua kymmenen tunnin hiihtämisen jälkeen, on vaikea valmistautua etukäteen, mutta konsultoimalla aikaisemmin kisaan osallistuneita sekä hankkimalla luotettavalta taholta neuvoja tankkaamiseen ja kilpailun aikaiseen syömiseen pienensin maaliin pääsyyn estävien ongelmien riskiä.

Viikko ennen kilpailua

Kirjasin itselleni Excelin, johon naputtelin kaiken oleellisen tekemisen ja niiden aikataulutuksen. Tein suunnitelman siitä, mitä energioita nauttisin ennen kilpailua ja sen aikana sekä missä kohden kilpailua olisi mahdollisuus huoltoon ja mitä varusteita tarvitsisin huoltopisteillä. Ompelukone oli myös tiuhassa käytössä, kun rakentelin tarrakiinnikkeitä juomavöihin ja virittelin taskuja hiihtotrikoisiin.

Kilpailua edeltäneet päivät

Kaksi päivää ennen kilpailun starttia ajelin Keski-Suomesta huoltajani kanssa Pohjois-Ruotsiin. Edellinen ilta meni pakkausten kanssa häslätessä, ja yökin meni levottomasti pyöriessä. Tunnelma kuitenkin tiivistyi pelonsekaiseksi levottomuudeksi perjantai-iltaan mennessä, jolloin paikallaanolo ja syöminen alkoivat olla vaikeaa, ja leposyke hakkasi rauhattomana. Harvemmin minulle enää tulee kisajännitystä, mutta tällä kertaa koin sen erittäin voimakkaasti. Vaikka kaikki oleellinen oli tehty, en saanut mieltäni rauhoitettua (kuva 1).

Kuva 1. Kilpailua edeltävänä iltana jännitys alkoi olla jo hallitsematonta, heikentäen merkittävästi palautumista. Yö meni lähes kokonaan valvoessa.

Aloitin tankkaukset muutamaa päivää ennen kilpailuja. En yleensä tankkaa maratonhiihtoja varten sen kummemmin, mutta nyt se vaikutti vallan hyvältä idealta. Lauantain kilpailua varten täydensin hiilihydraattivarastoja nauttimalla kaksi urheilujuomapullollista tankkausjuomaa keskiviikkona ja torstaina. Perjantaina pidin normaalin ruokailupäivän, nautin hieman urheilujuomaa ja totesin syömisestä tulleen jo hankalaa ja vaivalloista.

Kisapäivä

En nukkunut kilpailua edeltävänä päivänä silmäystäkään, mutta ei se onneksi kilpailun aikana menoa haitannut. Olin muodostanut kilpailustrategiani seuraavaksi: peesaa niin paljon kuin pystyt, koeta pitää eteneminen mahdollisimman rentona, ja muista syödä. Onnistuin suunnitelmassani kiitettävästi.

Kannoin mukanani koko ajan letkuvyötä, jossa oli mukana urheilujuoman ja geelin sekoitusta (+suolaa) sekä etukäteen pakkaamiani suupalaeväitä. Ajatukseni oli juoda noin 500 ml nestettä tuntia kohden, ja tähän määrään päästäkseni hyödynsin myös järjestäjän huoltopisteitä. Kiinteät eväät koostuivat energiapatukan paloista, suklaasta ja pikkupullista. Näiden lisäksi huoltajani tarjoili proteiinijauheesta tehdyn juoman 60 km ja 140 km kohdalla. Lisäksi otin 100 km huoltopisteellä pari suolatablettia varmuuden vuoksi. Myös järjestäjän huoltopisteiltä oli helppo napata geelejä ja pieniä suupaloja matkaan. Nauttimani juoma oli puolen välin jälkeen monella huoltopisteellä Red Bullia, joka alkoi tuossa vaiheessa maistumaan yllättävän taivaalliselta.

Minkäänlaisia ongelmia energioiden kanssa ei oikeastaan ilmennyt, eikä sen suurempia muitakaan vaikeuksia. Ei kramppeja, hyytymisiä tai epäuskon hetkiä. Etukäteen ajattelin, että kilpailu alkaa vasta silloin, kun tekee mieli keskeyttää ensimmäisen kerran, ja että tulen varmaan tuntemaan sellaista väsymystä mitä en ole koskaan aiemmin tuntenut. Lopulta moisia tunteita ei tullut missään vaiheessa. Olen ollut väsyneempi lyhyempien kisojen yhteydessä, koska niissä mennään kovempaa.

Omaa suunnitelmaa toteuttaessa matka eteni rullaavasti tunti kerrallaan, ja jälkikäteen ajateltuna hiihdetty matka tuntuu paljon lyhyemmältä kuin mitä se todellisuudessa olikaan. Menin niin suoritusmoodissa, että 15 tunnin matka on muistikuvissani typistynyt noin kolmeen tuntiin. Pyöritin kelloa tarkkaillen tunnin rutiinia, jonka avulla pidin huolta, että söin ja join riittävästi, ja että aloittaisin nopeiden hiilihydraattien ja kofeiinien nauttimisen oikeaan aikaan noin 100 km kohdalla. Mitä tahansa ympärillä tapahtuikin, keskityin ainoastaan oman suunnitelmani noudattamiseen.

Ainoat ongelmat tulivat kyynärpäiden ja kylmyyden kanssa. Vasen kyynärpääni alkoi kolotella kilpailun loppupuolella, minkä vuoksi passasin vauhtia erityisesti ylämäkiin. Eroa muihin naistensarjalaisiin oli onneksi niin paljon, että uskalsin siirtyä läpihiihtomoodiin. Illan hämärtyessä ja kelin viiletessä samanaikaisesti alkoi kuitenkin myös varpaita ja kroppaa palella, ja 200 km huoltopisteelle päästessämme tunsin itseni kankeaksi jääpuikoksi. Etukäteissuunnitelman mukaisesti huitaisin kuitenkin takin päälle, rukkaset käteen, otsalampun päähän, lihaliemen naamaan ja hyökkäsin viimeiselle 20 km mittaiselle taipaleelle kohti maalia. Tuo huoltopaikka oli varmaan koko kisan ”tummin” hetki – sen pariminuuttisen aikana ehdin jo hieman tuittuilla huoltajallenikin. Päättäväisyydellä pääsee kuitenkin onneksi yli ohimenevästä vaikeudentunteesta.

Firstbeatin Terhi Pollari sijoittui kisassa hienosti toiseksi. Maalissa on helppo hymyillä! Kuva: Red Bull Nordenskiöldsloppet.

Kilpailun jälkeen

Vaikka saavuin maaliin naama leveässä hymyssä ja upeassa endorfiinihuurussa, oli kävely lähes mahdotonta jäässä olevien jalkaterien takia. Palelin vartin kuuman suihkun alla ja käperryin sen jälkeen sohvan nurkkaan. Oksennettuani sipsit ja oluen pihalle, sain vaivoin nautittua aminohapot, kourallisen karkkia ja lasillisen Coca-Colaa ennen nukkumaanmenoa. Jääkaappiin varattu skumppa jäi tällä kertaa korkkaamatta tiimikavereiden kanssa.

Kilpailun jälkeiset pari päivää menivät yllättävän hienosti. Tunsin itseni paljon palautuneemmaksi kuin vaikkapa Vasaloppetin jälkeen, mutta datan perusteella palautuminen ei vielä alkanutkaan kotimatkakarkkien voimalla, vaan vasta lähes kaksi vuorokautta maaliintulosta (kuva 2). Havaitsin kyynärpäässä sunnuntai-iltana mustelman ja narinaa, mutta tiesin sen menevän levolla ohi.

Kuva 2. Palautuminen käynnistyi vasta lähes kaksi vuorokautta kilpailun jälkeen, maanantain työpäivän aikana.

Kaiken kaikkiaan olo on ollut mahtava! Upean kokemuksen lisäksi onnistumisen hetket vahvistavat tunnetta, että ihminen kykenee halutessaan vaikka mihin. Koen, että tässäkin haasteessa itsensä voittaminen henkisesti ja mukaan lähteminen olivat loppujen lopuksi isommat kynnykset kuin itse kilpailu. Ihminen on taitava asettamaan itselleen henkisiä esteitä, ettei muka pystyisi johonkin. Pääsin itse esteistä yli miettimällä, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua. Totesin, että korkeintaan keskeyttäminen tai loukkaantuminen, ja niitäkin voi ennaltaehkäistä huolellisella suunnittelulla ja sillä, ettei tee mitään tyhmää.

Kansikuva: Adam Klingeteg / Red Bull Content Pool

Hyvä palautuminen luo pohjan huippusuorituksille niin urheilussa kuin työelämässä.

Firstbeat Life -palvelu tarjoaa lähes laboratoriotarkkaa dataa ja yksilöllisiä oivalluksia tasapainon löytämiseksi. Tutustu lisää ja jaa linkki työnantajallesi.