Matkalla mukavuusalueen ja sivistyksen laitamailla

Tuttavani kertoi alkuvuodesta aikomuksestaan osallistua loppuvuodesta Louis Vuitton -marathonille. Hän ei ollut hämmästynyt, kun kerroin, että en ole tästä kilpailusta kuullutkaan. Pian selvisi, että kyseessä oli hänen miehensä hänelle tarjoama puolimarathon, jossa kahden tunnin rajan rikkomalla tienaisi 2 000€ Louis Vuittonin laukkuliikkeeseen. Jokainen yli menevä minuutti rokottaa saldoa aina sadan euron verran.

Mistä motivaatiota harjoitteluun?

Tavoitteet antavat aina raamit tekemiselle. Hyvän tavoitteen määrittäminen on onnistumisen eli tavoitteen saavuttamisen kannalta keskeisessä asemassa. Onnistunut matka kohti päämäärää vaatii kivan korulauseen sijaan konkreettisia tekoja sekä henkilökohtaista ja motivoitunutta sitoutumista. Aiemmin joukkuelajien parissa toimiessani matkan teko oli siinä mielessä helppoa, että valmentajat aina kertoivat mitä, missä ja milloin tehdään. Bussi vei perille, huolto toi juomat ja fläpiltä näytettiin, mitä pitäisi tehdä. Nyt kun nimeä ei enää hetkeen ole painettu pelipaidan selkään, niin pitäisi itse istua siinä kuskin paikalla ja miettiä motiivit sekä resurssit omalle toiminnalle. Näitä asioita puntaroidessa olen löytänyt viime vuosien aikana itselleni sopivan, 3–4 kuukauden rytmityksen harjoitteluun, jossa käynnissä olevan teeman ehdoilla enemmän tai vähemmän muu tekeminen jäsentyy.

Taasko mennään?

Pienet kuiskuttelut vuotuisesta seikkailukisasta taisivat tulla kollegani suunnasta vielä lumien ollessa maassa. Lopulta ajattelin, että tämä olisi hyvä kiintopiste ja motivaattori pitää yllä edes tietyntasoista kestävyyskuntoa, koska harjoittelu oli muilta osin vuoden aikana ohjautunut pitkälti rautojen ja pallojen tönimiseen. Ilmoittautuminen laitettiin näillä ajatuksilla jälleen sisään ja Kainuun syksyiset vaaramaisemat tulisivatkin sitten toimimaan motivaattoreina loppukesän lenkkeilyyn.

Aerobinen harjoittelu sujui pääosin Hertta-tytön kanssa Jyväskylän puistoissa kärrylenkkeillen. Tankkaukseen ajattelin panostaa viime vuotista enemmän, jotta kolmen kilon pöhöttymiseltä vältyttäisiin. Niin pientä lenkkiä tai retkeä ei ollutkaan, ettemmekö olisi pakanneet eväitä mukaan. Kilometrejä ei tullut laskettua, mutta kevään hyvän voimaharjoittelukauden jälkeen nämä pienet retket sekä pari hieman pidempää pyörän penkkiin tutustumista toivat luottavaisen mielen itse syyskuun kisatapahtumaan.

Seikkailu kutsuu

Tämän vuoden Lost In Kajaani -kilpailu oli maadoitettu Kuhmo–Vuokatti–Kajaani-akselille ja ratamestarin alkuinfossa antaman lupauksen mukaan hyvävetisen reitin pituus olisi kärkiryhmillä 250 km luokkaa. Kyseessä on siis käytännössä suunnistuskilpailu, jossa edetään eri etenemismuotoja hyväksikäyttäen järjestäjien maastoon rakentama reitti lukuisten rastien ja tehtävien kautta.

Kuhmon Kalevalan kylän starttipaikalla oli kisahenkistä katkua ja pörinää, kun hiilaripöhöttyneet kisailijat liimailivat viimeisiä energiageelejä varusteisiinsa. Joukkuelajeissa omista varustepuutteista oli aina helppo rutista huollon suuntaan, mutta Lost In Kajaani -tyyppisessä 24h kisassa pelkkä lähtöviivalle pääseminen on etappi itsessään. Sen verran on joutunut varuste- ja energianyssyköitä jo ennen ensimmäistä askeltakaan pyörittelemään, että kun matkalle saa viimein lähteä, on kyseessä on enemmän helpotuksen tunne.

Kisan prologi eli avausosuus koostui suunnistuksesta, joka päättyi joukkueen yhden jäsenen voimin suoritettavaan rastin hakemiseen. Reilun pelin hengessä päätimme hoitaa märälle saariosuudelle lähtevän sankarin arpomalla. Kivi-paperi-sakset -pelissä pidä aina kivi, niin olet turvassa. Tätä ei joukkueemme kuopus Tuomas tainnut tietää lähtiessään pieni mutrun turahdus huulilla kahlaamaan hyiseen veteen.

Katumaastopyöräilyä

Muutama vuosi sitten Rokuan GeoChallenge -seikkailukilpailussa järjestäjät nimesivät meidät melontataitojen osalta rupusakiksi, ja tätä titteliä olemme siitä lähtien ylpeydellä kantaneet. Tänä vuonna melontarasti osui heti kisan alkuun Kuhmon Lammasjärvelle. Melonta onnistui hienosti, eikä ongelmia, aavistuksen muita hiljaisempaa vauhtia lukuun ottamatta, vesiseikkailussa tällä kertaa ilmennyt. Neljän tunnin veden lapioinnin jälkeen oli aika ottaa pyörät alle ja lähteä kohti metsäisempiä maisemia. Ensimmäisessä käännöksessä kävi heti selville, että olin tänä vuonna saanut vuokrapyörän arpajaisissa katumaastopyörän. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että maavaraa oli polkimen alla ainoastaan muutama sentti, sillä iskunvaimennin oli paineista vapaa jo lähtiessä. Siinä vaiheessa eläteltiin uskoa ja optimistisia toiveita, että kyseiseen laitokseen sopiva pumppu tai varaosa jostakin löytyisi. Maastossa pyöräilyä en ole koskaan harrastanut, eikä se muutenkaan ole tuntunut itselleni kovin luonnollisesti lajilta. Pyöräilyä varten on olemassa paljon parempiakin alustoja kuin liukkaat pitkospuut, oksaiset polut tai suonsilmät. Ehkä juuri siitä syystä roolini ja tätä kautta valitettavasti myös joukkueemme on näissä kisoissa katselijana, sillä välin kun taitavammat ja kovempikuntoisemmat vihmovat molemmin puolin ohi. Lajikiima ei suoraan sanottuna noussut hirveästi tälläkään kertaa, kun poluille siirtyessä huomasi polkimen kimmahtavan ilmaan pienenkin kiven sattuessa polkimen alle.

Päivä vaihtui iltaan ja tiet polkuihin ja pitkospuihin, samalla kun asteet alkoivat painua kohti koleutta. Kastuneiden jalkojen tuulisuojaksi olin melonnan jälkeen teipannut pienen minigrip-muovipussin. Ei ehkä tyylikkäin niksipirkan ratkaisu, mutta huomattavasti mukavampi marinadi kuin kylmästä tunnottomat varpaat. Joku vielä fiksumpi olisi myös saattanut keksiä vaihtaa sukat tässä vaiheessa. Matka eteni silti tasaisesti ryhmämme kapteenin, Kainuun Liikunnan Keisarin toimiessa johtotähtenä. ”Kaikilla on välillä vaikeaa”, kuuluu kulunut sanonta. No, voi olla, mutta sekin on suhteellista. Kesken pitkän pyöräilyn hiihtotaustan omaava kapteenimme erehtyi kertomaan puhaltaneensa mattotestissä hulppeat 82ml/kg/min. Samaan aikaan tällä peräkaritsalla on millit melkein puolta pienemmät, eli taitavat ne vaikeudet tässä ryhmässä jakautua suhteellisen epätasaisesti.

Matka eteni yli puolen yön, ja iloksemme huomasimme olevamme vastaantulevista rastipaikoista kisajärjestäjän kanssa samaa mieltä. Annoin itseni ymmärtää, että pummeja ei meille juuri tullut, vaan karttalehteä ja eväsrasian kantta käännettiin tasaisesti matkaa taittaessa. Kaverilta lainaamastani otsalampusta alkoi kuitenkin loppua uhkaavasti virta, ja pian olinkin joukkuelaistemme valojen armoilla. Viimeisen tunnin aikana ennen yötaukoa olinkin muutamaan otteeseen katollani, kun sokkona kävely suomäkimonttumaastossa pyörä olkapäällä kävi turhan haastavaksi. Lopulta keidas erämaassa, ja vieläpä tänä vuonna lämmin sellainen, tuli vastaan kolmen aikaan aamuyöstä. Mahtavaa ruokaa, kuivia vaatteita sekä ennen kaikkea patterit lamppuun – voiko sivistyksen polulta eksynyt enempää pyytää? 40 minuutin ahmimisen jälkeen matka jatkui hyvällä fiiliksellä leilit läikkyen!

Loppukiri

Sovittiin yhteistuumin, että aloitetaan meidän tutuksi tullut pitkä, 12 tunnin loppukiri heti, kun tauolta oli hyvään vauhtiin päästy. Naama alkoi olla jo tutusti turvoksissa, mutta onneksi suunta ja tavoite pysyivät kirkkaana mielessä. Tässä vaiheessa kilpailua luovuttaminen ja oikoreittien mahdollisuudet pyörivät aina kaikkein voimakkaimmin mielen päällä. Meillä oli alusta saakka yhteinen tavoite tehdä niin hyvä ja ehjä suoritus kuin tällä kapasiteetilla suinkin kykenemme, joten kukaan ei uhrannut ajatuksia tai ehdotuksia reitin tietoisesta lyhentämisestä. Vaikka päätös oli vahva ja yhteinen, alitajunnasta nousevien ajatusten kanssa joutuu näin pitkän kisan aikana painiskelemaan jatkuvasti. Tiedostamalla nämä ajatusten anomaliat, voi omaa ja sitä kautta myös kanssakulkijoiden matkaa helpottaa tai ainakin olla pahentamatta. Yhden selfievideotervehdyksen siinä pojilta salaa ojanpohjalla pöhöttyneenä kuvasinkin, tarkoituksena muistuttaa itseäni myöhemmin siitä, ettei seikkailukisaan pidä enää koskaan lähteä.

Energiaa jätemyllyyn ja aamu valaistuu yhtä matkaa mielen kanssa. Pian olimme jo Vuokattivaaran juurella ja edessä oli pitkä 25 kilometrin suunnistus. Jalan eteneminen tuntui kotoisalta, vaikka mikä tahansa muu pinnanmuoto tuntuisi sopivan tähänkin lajiin paremmin. UKK:n jäljissä ja eväät repussa tämä oli kenties koko reissun leppoisin osuus, alamäet ja tasaiset hokihölkkää töpöttäen, ylämäet könyten. Reitin hienoin maisema tuli vastaan erästä rastia etsiessämme. Hieno, tasainen, täydellisesti istumiseen suunniteltu kivi sekä puskallinen puolukoita -täydellinen paikka omalle rauhalliselle Kainuu-hetkelle. Kainuulaiset seikkailukaverini eivät tätä herkkää hetkeä täysin ymmärtäneet, ja pian pusikoiden takaa kuuluikin ”Jaakkoo, Jaaaakkooo” huutelua. Ymmärsin, että hetkeni oli päättynyt ja matka jälleen alkanut.

Suurin osa oli tehnyt omat johtopäätöksensä kisan edetessä ja jättänyt tämän kuusi tuntia kestäneen suunnistusosuuden väliin. Järjestäjä ilmoittikin, että rastin maalialueella tyttö alkaa olemaan kylmissään ja muita ei olisi enää tulossa. Kiristimme hieman vauhtia ja lähdimme viimeiselle viiden tunnin pyöräpohjaiselle suunnistusosuudelle takaa-ajoasemissa. Pyörä kulki jotenkin kankeammin kuin vielä vuorokausi sitten. Syynä oli varmasti vastatuuli ja jatkuva ylämäki. Jousitus oli hävinnyt myös omasta tarakastani, sen verran napakasti anneli aina ilmoitteli. Olin kuitenkin varta vasten ostanut vielä pehmusteenkin kisa-aamuna. Kun Kajaani alkoi lähestyä, tavoite oli edelleen selvä: Käymme järjestyksessä läpi kaikki ne rastit, joita ehdimme ennen maalin kiinnimenoa. Lauantai-iltana, kun samat silmät olivat katselleet parit auringon nousut ja laskut, oli aika ottaa viimeinen suunta kohti maalia. Sinne saavuimme viimeisenä joukkueena vain vartti ennen sulkeutumista.

Yhteenveto

Kilpailun tuloksia katsellessa ei voi kuin nostaa hattua ja ihmetellä isosti, miten lujaa nämä kärkiryhmät voivat tuommoisissa olosuhteissa edetä. Kärkiryhmien ulkopuolelta uskon, että suurin osa joukkueista käy kilpailua vain ja ainoastaan itseään vastaan: Miten selvitä haasteista ja sietää sitä kipua ja kolotusta, joita jokainen matkalainen jossain vaiheessa kohtaa. Vaikka usko oli välillä koetuksella, niin luovuttaminen ei missään vaiheessa tullut edes kysymykseen. Lopulta kaikki uurastus 259km ja 29h 15min jälkeen tuntuivat pelkästään hienolta ja tavoittelemisen arvoiselta. Oli positiivinen yllätys, kun tulosliuskaa lukiessa joukkueemme nimi löytyi lopulta 8. sijalta tässä 23 joukkueen Extreme-sarjassa.

Olen edelleen sitä mieltä, että päättömässä rastien perässä höntyilyssä, pyöräilyssä tai pyörän kantamisessa keskellä synkintä ja märintä metsää ei ole yhtään mitään järkeä. Mutta! Tälläkin kertaa retken arvo alkaa paljastua vasta näin kilpailun jälkeen. Voi olla aidosti ylpeä ja onnellinen omasta sekä joukkueen sitoutumisesta yhteisen tavoitteen eteen. Matka oman suorituskyvyn äärirajalle tarjoaa aina parhaan mahdollisuuden löytää ne voimavarat eli sen fyysisen ja henkisen potentiaalin, jota on valtavasti meissä jokaisessa. Olen tapahtumaa ihmetteleville ystävilleni monta kertaa sanonut, että tämän kaltaisessa suorituksessa fyysisellä kunnolla, saati hapenottokyvyllä, on yllättävän pieni rooli. Paljon tärkeämpää on osata kääntää mieli kohti hetkeä ja suhtautua edessä olevaan matkaan jo itsessään päämääränä.

Tulevaisuus kertoo, miten arvokkaan kassin kanssa tuttavani kävelee lopulta ulos laukkukaupasta juoksunsa jälkeen. Kuvaamani aamuyön video on vielä visusti tallessa. Silti jo näin muutama päivä kilpailun jälkeen pieneen mieleen on alkanut hiipiä salakavalia ajatuksia, että viimeistä mätästä ei olisi sittenkään vielä käännetty. Aika näyttää…

On aika kiittää vielä hienoja kanssakulkijoita Teemua ja Tuomasta: pitkä yhteinen matka kanssanne oli henkisesti taas täysin mutkatonta tarjoten jälleen niitä elämyksiä, joita ei arjen oravanpyöräilystä löydy. Iso kiitos niin ikään järjestäjille valtavasta työstä sekä kaikille hengessä mukana olleille, matkantekoa piristäneille ystävillemme ympäri Suomen.

(Klikkaamalla suuremmaksi) Hyvinvointianalyysin tulos kilpailun kulusta.

(Klikkaamalla suuremmaksi) Voimavarat kaivettiin hetkellisesti kisan myötä syvälle suohon. Rauhallisemman tekemisen myötä oman jaksamispankin kurssikäyrä alkaa hiljalleen palautua kohti lähtötasoa.

Haluatko saada tietoa omasta hyvinvoinnistasi sekä liikunnan kuormittavuudesta?

Firstbeat Life -palvelu tarjoaa lähes laboratoriotarkkaa dataa ja yksilöllisiä oivalluksia tasapainon löytämiseksi. Tutustu lisää ja jaa linkki työnantajallesi.